Lapsuus ei ollut huoleton eikä onnellinen. Onnellinen on toisinaan vasta nyt, lähinnä syystä että se on takana.

Niin, lelut. Vintillä on yhä lelunraatoja ja isä-vainaan nikkaroima lastenkokoinen keinutuoli:



Hieno esine mutta hylättynä lumppusäkkien ja vanhojen lehtien keskellä. Muistan kakarapiiristä pelon, typeryyden ja käsittämättömän häijyyden, jota kohtaaman ei leppeässä kodissa valmennettu.

Kahden miehen keskustelublogi?

Tässä blogissa oli ajatus pohtia aineksia ITE-taidehankkeeseen, jolla on sama otsikko: Lapsuuden loppu. Aihe luontui kun kumpikin keskustelija on täyttänyt viisikymmentä ja jotenkin alkaa tuntua ettei enää käydä kakaroista.

Toisaalta periksi ei kannata antaa. Ihminen näkee vuosia, ja kroppa rapistuu, mutta vanhenemista on vain suggestioon myöntyminen: että uskoo kun joku kuvaa sinun olevan vanha. Että hyväksyy vanhuksen roolin ja käyttäytymismuodot - jopa pukeutumisen vitun villatakkeihin - ja  kuuntelee kun joku kusipää narisee että ”sinun iässäsi” sitä ja tätä. Mä oon kolkytä vuotta ollu enemmän tai vähemmän kännissä, ei täsä senkään puolesta muista vanhenneensa.

Mutta jätin etanolin kokonaan pois ja nyt pelkään että iloa todellakin on epärehellistä ilman viinaa.