En minä sitä vielä silloin huomannut. Ensin tuntu vapautuneelta, enää ei tarvinnu ottaa päätöksissään huomioon ainoata lähiomaistaan. Surin toki, äiti oli ollu kaveri. Nyt saattoi vaikka lähteä Kiinaan ilman että tarttis murehtia äiteen kotona murehtivan. En sitte lähteny Kiinaan.
Mutta kun myöhemmin sain jotain aikaan, saavutin asioita joihin olin panostanu, mulle valkeni etten voikaan sännätä kertomaan siitä kenellekää. Äite ei enää myhäilis, kun poika onnistui kuin onnistuikin etenemään elämässä köyhyydestä tunkiolle. Ei ollu ketään joka välittäis paskaakaan. Se jähmetti.
Tosiaan: multa hupeni elämänhalu! Sitä on aikuisuus.
Kommentit