Pauli oli nuorempaa vuoden vanhempi, ne präijjäs yhdessä jo ennenku nuorempi ehti skoleen lusimaan. Ne ihaili ratapenkalla mustia höyryvetureita, roikkuivat tavaravaunuissa, kun vaunut kolistelivat hitaasti satamaan hakemaan lastia aailman meriltä. Skolessa ekalla välkkärillä snadimpi meinas saada turpaan isommilta urpoilta, mut sit Pauli tuli sille juttelee, jätkät oli äimänä, ku pPauli jutteli tommosen rääpäleen kanssa. Niin alettiin kunnioittaa snadiakin jätkää, vellihousua. Skolessa kaikki oli erilaista. Aiemmin se oli tottunnu leikkimään likkojen kanssa ja se luotti nopeisiin jalkoihinsa mielummin kuin nyrkkeihinsä. Skolessa oli paljon kohdattavaa, liityttävä jengeihin, luovittava, ostettava kavereita karkeilla ja autonkuvilla, pelattava palloa, noustava seisomaan kun opettaja tuli, jäätävä arestiin jos kiroili tai meuhkasi luokassa. Tutut likat muuttuuivat etäisemmiksi, ne eivät olleet tuntevinaan. Niillä oli omia juttuja, ne kikattivat  piireissään, hyppäsivät narua ja ruutua. Maikkana oli vanha nainen, kellariluokassa oli suuri liitutaulu ja sen päällä mallikirjaimet , sitten oli kirjoittamista mallin mukaan ja piirustusta, reppuun sai lyijykynän ja väriliidut, vihkoja ja kirjoja, siellä sai syödä vatsansa täyteen ja vielä santsia, jos jäi auttamaan astioiden keräämisessä. Koulun vieressä oli pieni leipomo, isot likat hakivat sieltä viimeisellä välkkärillä sämpylöitä ja söivät niitä nautiskellen pikkujätkien katsellessa ihaillen ja kuunnellessa niiden aikuisten juttuja matkivia puheita. Lämmin, vaalea, rapeakuorinen sämpylä, niiden tuoksun ja maun poika muisti  vielä vanhoilla päivillään, mutta ne tytöt hän oli unohtanut jo aikaa sitten.

Parin vuoden kuluttua puutalo, jossa snadi asui purettiin, perhe muutti Hesan keskustasta lähiöön. Pauli oli auttamassa muutossa lähtöpäässä. Kamoja siirrettäessä uuteen asuntoon snadi huomasi, että sen aarrelipasto oli kadonnut, kaikki sen tärkeimmät pikkukamat, aarteet oli poissa. He eivät tavanneet enää koskaan.