Muistan ensimmäiset sukseni, Järvisen jääpuikot, punaruskeata puuta, järjessä olympiarenkaat, senmerkkisillä oli voitettu kultaa. Niiden pohja muuttui pian vaaleaksi, ne olisi täytynyt tervata, mutta kaupungissa ei ollut sellaisia miehiä, kuin ehkä seuroissa tai urheilukaupassa. Rantasella oli kaikkea urheilukamaa: suksia, luistimia, lätkähanskoja, limppuja, pillerimailoja, lätkästagoja, futiksia, luftareita, skodeja ja tupsareita. Levitin suksenpohjiin vain kynttilää. Joskus ne luisti eteenpäin, joskus taaksepäin. Helsingin metsiköt oli täynnä latuja. Niitä ei ajettu moottorikelkalla, vaan jengi hiihti niitä umpihankeen. Maunulan lähistöllä oli kaksi hyndämäkeä: Pekansuo ja Käpylä. Pekkikselle ehti arkipäivisinkin, se oli ihan Manelan nurkalla. Käpylään mä hiihdin sunnuntaisin. Otin eväsrepun mukaan. Siellä meni koko päivä tiiraillessa, kuinka mäkisuksilla hypättiin. Meidän pihalla kellään ei ollut mäkisuksia. En tiennyt oliko kellään meidän luokkalaisellakaan. Nelosella oli hullu maikka, kolmosella muija, joka ei vaatinut mitään, riitti ku oli hiljaa. Nelosen, oliks sen nimi joku Lind…, oli paljo tiukempi. Se harrasti vesivärimaalausta, kopioi kuvia Hesarista, se oli kyllä hyvä, mutta opetus kärsi, vaikkei sillä ollut paljon väliä.. Je, aamulla ku katto Hesaria ja huomasi että tossa on hieno, upeasti rakennettu valokuva, niin saatto arvata että, vittumaisia kysymyksiä o koulussa tulossa. Maikalla oli tapana kysyä meiltä jotain ihan ufoa. Mä muistan että, äidinkieli oli ihan hepreaa suurimmalle osalle luokkaa. Se oli ihan outo aihe, mitä se oli, miksi sitä opetettiin, mehän osattiin jo lukea ja kirjoittaa, me luettiin ja kirjoitettiin. Maikka ei koskaan selittänny, mitä on kielioppi, repussa kulki vaan Kirjoita taiten- opus. Ääh. No jos se kysy jotain lauseenjäsennyksestä, niin me oltiin ihan pihalla, noustiin yksi kerrallaan ylös seisomaan, kunnes koko luokka seisoi. Nipot ja pinkot, yritti jotain selitystä tai arvausta. Niin kuin ne olisivat jotain ymmärtäneet passiivista ja lauseenjäsentämisestä.. Mutsi oli siihen aikaan kaupanmyyjänä ja faija sekatyömiehenä rakennuksilla, ei niillä ollu kiinnostusta, eikä taitoa opettaa mulle. Joo, maikka pisti meidät kaikki seisomaan. Silloin tällöin toivoin, että joku nipoista olis tajunnu ja töksäyttänny, se olis vituttannu maikkaa, ja jos joskus niin kävikin, että Markku Tilli tiesi, niin sitä seurasi jatkokysymys, jota Markkukaan ei tienny. Markkukin sai seistä. Maikka kaivoi vesivärinsä esille ja aamuisen tuoreen Hesarin. Se rapisutti Hesarin sivuja niin että painomusteen tuoksu sekoittui luokkahuoneen liidun ja kostean taulusienen tuoksuun. Maikka haki vettä lasiin ja upotti pensselin siihen, avasi väripaletin ja aloitti hahmottelemaan. Me oltiin hiljaa riveissä, vaihdettiin jalkaa, katsottiin lattialle tai ulos tyjälle rekkitelineelle. Joskus oli seuraavalla tunnilla piirustusta, maikka oli saannu tunnin etumatkaa meistä. Me piirrettiin samaa aihetta kuin sekin. Tunnin päätyttyä se näytti oman hiihtäjäkuvansa, se oli sama kuin Hesarissa, Kalevi Hämäläinen tulossa mäkeä alas, kurvaamassa loppusuoralle takanaan tumma ylikulkusilta. Maikan työ oli paras, me kehuttiin sitä ja se hymyili. Sitte valittiin meidän töitä luokan seinälle. Ensin valittiin Gustafssonin Keijon ja sitte mun. Mun hiihtäjällä oli liian paksut sukset ja se vaan paineli tasamaata.