Porvoon Mamma on kuollu, sukua se oli, veljen vaimo. Se ei tuntennu ketään enää moneen vuoteen, eleli vaan jossain laitoksessa, siellä jossakin, poissa. Neljä poikaa kävi sitä katsomassa. Tiirailivat, näkyisikö ruskeissa silmissä muisto, hetkenkin häivähdys, ne tuli aina pettyneinä takaisin ja vaimot tuskastu, yhtä tyhjän kanssa.

Aikanaan Mamma oli oikee dynamo, ku se tuli kylään, se pulppusi pörisi, kihersi, hirnui ja puhu saatanan lujaa. Kerran se oli telkkarissakin, jossain Tarvan kilpailussa, piti saada transistoriradio soimaan musiikkia. Se voitti matkan Amsterdamiin. Mamma toi siltä pienet puukengät, pisti ne hyllyyn joka oli täynnä pieniä lasi- ja posliinieläimiä. Niillä oli ruokapöydän vieressä seinällä Hugo Simbergin taulu, se jossa luurangot tanssittaa tyttöjä rantalavalla. Sitä oli mystistä katsoa ja pistää makkarasoppaa huuleen.

Siinä talossa oli aina piirustuspaperia, ku äidin veli oli Södikalla töissä. Oli monenkokoista lippua ja lappua.

Pojat pakeni Mammaa aikanaan, nuorimmat lähti merille ja vanhin Ruottiin. Talo seisoo tyhjillään mäen nyppylällä, ikkunat Marian lahden ilta-aurinkoon, omenapuut turpoavat uusia silmuja..