Porvoon kirjastossa oli musiikin kuunteluhuone. Siihen aikaan, kun oltiin murrosikäisiä siellä oli vain yksi pop-levy: The Beatles-yhtyeen Sgt. Pepper's Lonely Hearts Club Band. Kirjastovirkailijat yrittivät saada meitä kehittämään musiikkimakuamme Finlandian suuntaan, mutta me kuunneltiin aina vain yhtä ja sitä samaa. Tultiin talvipakkasista huoneen lämpöön, kesähelteestä kuunteluhuoneen viileyteen. Hanski, Tomppa ja minä, suuret porvoolaiset. Kuunneltiin ja suunniteltiin oman levyn tekoa ja vaatetusta. Kuinka ämmät olisivat lääpällään. Tienattaisiin sen verran rahaa, että voitaisiin ostaa kunnon soittimet kurkkupurkkien ja postimyyntikitaran sijaan. Lennettäisiin maailmalle. Pistettiin silmät kiinni, kun odotettiin A day in the life -biisin viimeistä muhkeata sointua. Sitä, joka on pakattu täyteen elämän suuruutta, katoavaisuutta, toivoa, uhkaa, yksinkertaisuutta, jatkuvuutta. Sitä sointua, joka kumahtelee holveissa, kimpoilee kiviseinissä ja raskaissa tammiovissa. Se poisti hetkeksi näläntunteen, märkien vaatteiden vilun, ajatukset perseaukisuudesta. Se antoi toivoa onkia jostain muutamat markat ja päästä kuumalle kahvikupposelle. Ei muuta kun matkaan, maailma on pian jalkojemme juuressa.